...tosin onneksi vain kolme viikkoa, eli tarkemmin sanottuna neljätoista työpäivää! Rakastan elokuuta ehkä eniten kaikista kuukausista, siinä on tietty uuden alun tuntu. Nytkin, vaikkei kesä varsinaisesti olekaan kovin helteinen ollut, aiheuttaa sateenraikas ilma ja elokuulle ominainen, voimakas tuoksu mussa kovin epäluonteenomaisia energianpurkauksia. Oon aina yhtä innoissani uuden lukuvuoden alusta ja lukujärjestyksen suunnittelemisesta, vaikka tänä vuonna ei ehkä olekaan ihan sama fiilis kuin aiemmin, kun joudun vaihtamaan työt opiskeluun aika lailla lennossa. Koko kesän oon sinnitellyt viikko kerrallaan ja odottanut sitä autuasta hetkeä kun saan palata takaisin Turkuun. Nyt kun mietin mitä kaikkea on tapahtunut, alkaa tuntua ettei mun kesäni oikeastaan yhtään hullumpi ollutkaan! (Kumma kun sitä ei ikinä osaa arvostaa silloin tapahtumahetkellä...)

Muutamia mun kesän parhaita asioita/kohokohtia on olleet:

*Työt. Vaikka jatkuvasti valitan kaikesta mikä liittyy aikaisiin aamuherätyksiin ja varsinkin Raumalla asumiseen, en silti olisi varmaan mistään voinut saada parempaa työpaikkaa kuin tämä. Saan puhua kieliä, tehdä ihan oikeita töitä (tällä hetkellä MÄ koulutan mun seuraajaa tuohon hommaan :D) ja joudun jatkuvasti todistamaan itselleni että ihan aikuisten oikeasti osaan ja pärjään. Se tuottaa suurta tyydytystä joka kerta.

*Random-viikonloput. Mm. se kerta kun matkustin Turun kautta Helsinkiin osallistuakseni partiobileisiin Pitäjänmäessä ja käydäkseni Hannan kanssa kahvilla, tai se kun kaksi viikkoa sitten lähdin Kupittaanpuistoon ottamaan aurinkoa joskus ennen puoltapäivää ja lopulta kotiuduin puoli viisi aamulla ja olin siinä välissä ollut baarissa pyyhkeeni kanssa (ja löysin kämppikseni laittamasta ruokaa :SSS)...

*Kotona mähöily. Tätäkin osaa arvostaa, kun ei pariin vuoteen oo saanut sitä harrastaa. Onko parempaa tapaa viettää sunnuntaiaamua kuin löhötä siskon kanssa naapurien vanhassa ylirumassa sohvassa katsomassa Jimin remonttiohjelmia (paremman tarjonnan puutteessa) ja päättää sitten että oikeastaan nyt on aika hyvä hetki leipoa sämpyliä? Myös viime viikonloppu mummulassa oli kaikessa sukulaispaljoudessaan aika nostalginen. Paikalla oli meidän perhe kokonaisuudessaan (isikin on nyt Suomessa vähän aikaa; ens viikol se menee käväisemään Jenkkeihin mut palaa jo lauantaina :P), mummu tietenkin sekä mun setä ja täti ja erittäin pian syntyvät kaksoset! Lauantaina Vilman juhlien ja saunan välissä käytiin "kävelyllä" eli syömässä mustikoita rantatien varresta ja kastamassa varpaat Saimaaseen. Vähän aikaa oli taas kiva olla mummun ja äitin pikku-Anna, jolle laitettiin viikon eväiksi Raumalle täytekakkua, pikkuleipiä ja suklaata (ilmeisesti ne arveli et mun loput työpäivät sujuu jotenkin mukavammin pienoisessa sokerihumalassa...).

*Suomessa olo. En oo moneen moneen vuoteen ollut ihan koko kesää Suomessa, ja oon tavallaan nauttinut kauheasti siitä, ettei tarvi stressata siitä, onko kivaa tai rusketunko. Etelänlomalla molemmat on nimittäin välttämättömiä, mutta jos on koko kesän töissä, niistä tuleekin vain mukavaa ekstraa... (Tavallaan oon aina inhonnut meidän äidin pessimisti-ei-pety-elämänfilosofiaa, mutta kuulin juuri radiosta että tanskalaiset on maailman onnellisin kansa tutkitusti sen takia ettei niillä ole kovin suuria odotuksia minkään suhteen :/)

Ylipäätään oon tänä kesänä osannut iloita paljon pienemmistä asioista, vaikka se niin kliseiseltä kuulostaakin. Tällainen asennoituminen ehkä vähän taistelee mun aikaisempaa kunnianhimoani vastaan - oon alitajuisesti koko ajan halunnut että asiat olisi jotenkin paremmin kuin ne onkaan, tai ainakin ajatellut että mun pitäisi vähintäänkin pyrkiä siihen parempaan. Lukioaikaan se oli yksinkertaista, mulla oli tavoitteena muuttaa omaan kämppään ja päästä opiskelemaan Turkuun. Molemmat toteutui, mutta sen jälkeen on ollut vähän hankalampaa keksiä mitään tarpeeksi konkreettista tavoitetta. Oon keskittänyt tyytymättömyyteni siihen, että mun kämppä ei ole niin kiva kuin se voisi olla tai etten tee jatkuvasti tarpeeksi kivoja, neroja ja ikimuistoisia asioita... Arki on kuitenkin useimmiten aika tasapaksua ja mitäänsanomatonta, mikä saa mut tuntemaan oloni suunnattoman turhautuneeksi ja ajattelemaan että koko elämä valuu ohi ennen kuin huomaankaan ja sitten loppujen lopuksi onko silläkään mitään väliä? Enkö mä ole aika yhdentekevä osa maailmankaikkeutta, ei mun tarvitse ratkaista maailman epäoikeudenmukaisuuksia tai edes viettää häikäisevän, kadehdittavan upeaa elämää tai tehdä aina oikeita, eettisesti ja moraalisesti hyväksyttäviä päätöksiä. Oon todella kyllästynyt siihen, että joka puolelta tulvii erilaisia sääntöjä ja ohjeita siitä miten tehdä elämästä parempaa, elämisenarvoisempaa tai merkityksellisempää. Ei niiden kirjoittajat taatusti tiedä mitään sen parempia vastauksia olemassaolon merkitykseen kuin minäkään, joten miksi mun pitäisi kuunnella niitä...?
Ja koska mulla juuri nyt on sellainen olo, ettei millään oikeastaan ole mitään väliä, mun turhautumiseni loogisesti on hiukan hellittänyt. Voin yhtä hyvin olla katsomatta asioita niin mustavalkoisesti, lakata miettimästä mitä mun PITÄISI tehdä tai miten olla, ja olla vain niin kuin musta itsestäni parhaalta tuntuu. Tällaisen hetkellisen tasapainoisuuden puuskassa oon tänä viikonloppuna repinyt ihan suunnattomasti mielihyvää esimerkiksi siitä, miten kivasti mun uusi Mymmeli-mukini sopii yhteen sekä mun oranssin että turkoosin voileipälautasen kanssa (onko mielihyvä sitten tavoittelemisenarvoista elämässä? oonko kamala materialisti, kun tunnen omistamiseniloa kun mulla on kauniita tavaroita ympärilläni?), tai siitä miten kiva on loikoa kolme tuntia heräämisen jälkeen omassa vuoteessa kahvikupin, aamiaisen ja kämppikseltä "lainatun" hesarin kanssa... Tuntuu siltä, että olen kesän aikana vihdoin oppinut hiukan kuuntelemaan itseäni ja tuntemaan oman jaksamisen rajat paremmin. Vaikka haluaisin jälleen kerran valita kaikki kurssit opinto-oppaasta, tiedän myös että suurin osa menettää hohtonsa ekan luennon jälkeen, eli oikeastaan voin yhtä hyvin tehdä kohtis järkevän lukujärjestyksen, jonka voin kunnialla toteuttaa ja tunkea väliin myös jotain pientä kivaa ja ehdottoman ei-järkevää.
Tiedän kuitenkin myös, että jossain vaiheessa tämä tasapainoisuus väistämättä unohtuu (toivottavasti ei sentään pysyvästi...) ja istun huoneessani parkumassa sitä että on miljoona asiaa mitkä PITÄISI jonkin näkymättömän pakon edessä tehdä, ja sittenkin kun oon siivonnut ja puuhannut ja laittanut kaiken mahdollisimman täydelliseksi, on yksinäinen ja tyytymätön olo. Nyt, kun töiden takia vapaa-aika on kovin selkeästi rajattua, siitä on helpompi nauttia, kun taas opiskelun alkaessa tiedän käyttäväni ison osan ajastani vain hommien tekemisestä stressaamiseen, mikä on ehkä maailman turhinta, mutta oman itsekurini tuntien myös aika väistämätöntä...

Kaikesta huolimatta aion pian alkaa hamstrata kynttilöitä Indiskasta ja odottaa pimeneviä iltoja (vielä yksi asia, jota elokuussa odotan) sekä Turkuun paluuta, ja ennen kaikkea suunnitella mahdollisimman stressitöntä syksyä. (Ja miksi mun mielestä suunnitella ja stressitön tuntuu jotenkin luonnottomilta samassa lauseessa...?)



Ah, tätä paatoksen määrää (luin koko merkinnän läpi). Nyt lähinnä turhauttaa se, etten osaa mahdollisimman tyydyttävällä tavalla kuvata sitä miten välinpitämätön olo mulla on. Yleensä mietin koko ajan ihan paineessa, toiminko, tunnenko tai ajattelenko niin kuin mun kuuluu, mutta nyt on hämmästyttävän helpottunut olo kun tuntuu, ettei mun tarvitse kysyä keneltäkään lupaa voidakseni vain tuntea mielihyvää siitä kaikesta kauniista mitä mun elämässäni on...

onnellinen, onnellinen perhe... 

Jostain syystä mulla alkaa tosi usein soida tää biisi päässä kotona ollessani. Eilen illalla isi lähti ukkosmyrskyä uhmaten poikien iltaan ("strippiklubille"...?), eikä ottanut kuuleviin korviinsa mun käskyjä olla kiltisti ja tulla ajoissa kotiin - strippiklubeilta EI kuulemma tulla ajoissa kotiin. Simo vetäytyi jo kahdeksalta omaan huoneeseensa "nukkumaan", enkä yhtään ihmettele. Mä katsoin Idolsia enemmän tai vähemmän hysteerisen Vilman kanssa, joka oli saanut viikkoannoksensa sokeria, kun me käytiin iltapäivällä (ennen sitä ukkosmyrskyä) jätskillä Cold Stonessa (ai miten niin banaanijätski Oreo-keksien kanssa kuulostaa äklöltä? kahvijätski maapähkinävoisuklaalla ainakin oli tosi hyvää...). Äitillä meni hermot Alpoon ja se sitoi ilmapallon narun päänsä ympärille rambo-nauhaksi ja istui niine hyvineen telkkaria tuijottamassa. Alpo sai luonnollisesti ilmapallosta hulluuskohtauksen - ilmapallojen lisäksi se kunnioittaa lähinnä kärpäslätkää ja imuria - ja juostuaan hetken ympäri kämppää kuin järkensä menettäneenä se lösähti sohvalle ja alkoi kapsuttaa naamaansa. Hetken kuluttua se katsoi hyvin hölmistyneenä, että mikäs kapistus tuossa mun naamalla on ja rupesi pureskelemaan omaa jalkaansa. Fiksu koira.

Odotan innolla viikonlopun reissua Charlestoniin...